En tiedä, mistä sain päähäni perustaa blogin. Kai sen aiheutti tämä sateinen, tylsä ja masentava päivä, kun kaikki tuntuu sortuvan niskaan ja plääplääplää.
Sillä ei ole oikeastaan väliä, kuka olen. Tai minkä ikäinen. Tai missä asun. Ne ovat turhia asioita. Mä haluan vain jonkun paikan, mihin kirjoittaa murheeni ja iloni. En tiedä, aionko edes mainostaa tätä turhaa blogia, mutta nytpä se on ainakin tehty.
Jos joku tänne kuitenkin eksyy, haluan varoittaa siitä, että aion olla rehellinen. Se tarkoittaa, että kerron aivan kaiken. Mun elämäntapa saattaa kuulostaa oudolta. Joku saattaisi ihan hyvin pitää mua pahana ihmisenä. Pikkurikollisenakin.
Mä toimin ja sitten vasta mietin.
Tämä päivä on ollut harvinaisen kamala. En ole tottunut yksinäisyyteen ja tässä mä istun, täällä pimeässä huoneessa, jonka ikkunaan ropisee sade. Tunti sitten poltettu tupakka haisee vieläkin huoneessa tunkkaiselle. Lattialla lojuu parittomat sukat. Kädet tärisee. Nämä on näitä päiviä, joita välttelen parhaani mukaan. Nämä päivät ovat niitä, kun aika venyy pitkäksi ja ajatukset saa vallan ja joudun kestämään selvinpäin kaiken sen, mitä normaalisti pakenen.
Miten voikaan ihmisellä olla näin kamala olo?
Huomenna on uusi päivä ja sitä rataa, mutta hetki hetkeltä ongelmat tuntuu kasautuvan yhä pahemmin. Ruseteista tulee solmuja, joita ei millään saa auki, ei vaikka mitä tekisi.
