#8

En tiedä, mitä hän ajattelee.

Mä haluaisin tarttua käteen ja kertoa, että kaikki tulee olemaan hyvin. Että kyllä sinä selviät. Mutta tiedän, ettei se ole totta. Sä kuolet. Ja sä teet sen itsellesi. Satutat mua. Välitän liikaa.

Outoa musiikkia. Outoja ajatuksia mun päässä.

"Yritä syödä, edes vähän."

Sekaisin unettomuudesta. Ääniä korvissa, joita ei ole.

Itken ilman syytä, koska aivot hajoaa. Myrkytän itseäni.

Piikki suoneen. Verta leviää veden sekaan. Katson kuin hypnotisoituna.

Haluutsä?

Ei kiitos.

Tai no jospa kuitenkin.

Hups.

Kuihdun ja haihdun. Kukaan ei huomaa. Huudan, mutta äänihuulet ei toimi. En osaa pyytää apua. En osaa kurottaa takaisin todellisuuteen. Elän jossain sumussa, odotan jotain. Odotan, mutta tiedän, ettei ole mitään odotettavaa. On vain vääryyttä ja vääryyttä. Hyvät ihmiset kärsii, ja kusipäät bilettää tuolla jossain, ne jotka on tappanu, ne jotka on ryöstäny, ne jotka on tehny mulle ja mun rakkaille pahaa. Miksei niitä koskaan rangaista?

yritän selvitä päivästä kerrallaan sen ajatuksen voimalla.

#7

Olen hieman sekava, joten tekstinlaatu voi olla vähän outoa.

Mut eihän mulla olekaan kuin yksi lukija <3

Huomenna on koulua. Sorruin laineihin.

Elämä tuntuu ihanalta. 

Pystyn mihin vain.

Kaikki ongelmat ratkes.

Löysin kadotetut tavarat,

jaksoin siivota,

puhua pälpätin ja kiertelin kaupoissa.

Kehuin kaikki ihmiset päästä varpaisiin.

Ei olisi pitänyt kokeilla ikinä,

koska silloin tajusin...

mikään ei korvaa.

Ei mikään.

Ei tätä.

Biisi

Aww, tuon biisin sanat on niin kauniit, jos pystyy keskittymään niihin! :)

#6

Sadepisarat hehkuu ikkunassa, heijastuu aurinkoon, joka päivä päivältä laskee yhä aikaisemmin. Syksy tekee tuloaan, enkä mä ole ollenkaan valmis.

Jos aikakone keksittäis...

muuttaisin niin paljon asioita. 

Mut jos mun kaikki unelmat olisi toteutuneet,

missä mä olisin?

Olisinko mä tavannut hänet?

Tai hänet?

Tai syntynyt edes?

Koulu alkaa, mutta mun on vaikeeta tajuta se. Aion silti olla sekaisin tänään. Aion silti juoda ja muuta kivaa.

Musta tuntuu, että olisin eristäytynyt todellisuudesta.

Niistän verta ja kiroan, että taas ostin sitä taikajauhoa.

Ei, ei saa. 

Tänään ei saa olla liian sekaisin, koska asioita pitää hoitaa.

ulkona tuuuuuleeeeee

kunpa tuuli vois pyyhkästä mut menemään,

hus pois täältä

#5

On niin uuvuttavaa sanoa sairaalle, että lopeta se. Yritä edes. 

On niin turhauttavaa yrittää pelastaa alkoholistia, koska se ei halua kuunnella, ei, antaa sen vain juoda rauhassa se oluensa loppuun, antaa sen vain sammua puskaan ja herätä aamulla tehdäkseen saman.

Tuntuu pahalta, kun ei haluaisi mitään niin paljon kuin auttaa. Mä olen voimaton tekemään asioille yhtään mitään. En ole valmis menettämään, mutta väärät valinnat pitää joitain ihmisiä niin lujasti kahleissaan, että olisi naurettavaa enää edes yrittää. Ei voi kuin katsella, kuinka pommi tikittää ja miettiä, milloin se räjähtää toisen naamaan. 

Milloin on tarpeeksi pohjalla noustakseen ylös?

Tarvitseeko aina siellä pohjalla asti käydä?

Mä en tiedä, miten yrittää auttaa ihmistä, joka ei halua apua, vaikka ymmärtää ongelmansa. Ei kai sille voi mitään. 

Jos asiat hoitais itse itsensä...

Jos vain loma voisi jatkua vielä muutaman vuoden...

Jos antaisi kaiken mennä perseelleen ja naurais vaan...

#4

Löysin lattialta paperista revityn palan, jossa luki: se itkee ja kärsii, mut sä et nää sen tuskaa, koska se vain hymyilee. Ei ole mitään muistikuvia, että olisin joskus jotain tuollaista kirjoittanut, mutta se on selkeästi mun käsialaa. Mun muisti on muutenkin pätkinyt aika pahasti.

Olen vältellyt paikkoja, joissa on liikaa ihmisiä. Olen jättänyt vastaamatta puhelimeeni ja se kaduttaa näin jälkeenpäin. En halua loukata ketään, mutta ehkä soittelen takaisin ja sanon jotain sen suuntaista, että puhelin oli äänettömällä, sori.

En ole aikoihin laskenut kaloreita. Olen päässyt melkein kokonaan eroon syömishäiriöstä, mutta tänään laskin kalorit. 1005 kaloria... En ollut syönyt muutamaan päivään kunnolla, mutta se ei ollut tahallista. En pysynyt pystyssä loppupäivästä, jalat petti alta ja oli nöyryyttävää yrittää kävellä, kun en edes eteeni nähnyt. En antanut kenenkään pitää mua pystyssä vaan etsin varjoisan paikan, johon lysähtää. Mä en pidä siitä, että mua autetaan. Mä en tiedä, miksi olen sellainen. Itse tykkään olla muille avuksi, mutta en vain koe itseäni sen arvoiseksi, että mun takia pitäisi nähdä vaivaa. 

Oon ajatellut koko päivän yhtä henkilöä. Mun päässä on joku pakkomielle. Ajatukset palaa aina siihen yhteen ja samaan henkilöön, muistoihin hänen kanssaan, joille ei voi olla nauramatta, vaikka tekisi mieli itkeä. Siitä vasta kamala olo tuleekin  - kun kyyneleiden sijaan huomaakin naurun pulppuavan suusta niin kevyesti, että se on väärin. Hyi minua. 

Päätin äsken, että tästä lähtien vastaan kaikkiin puheluihin. Pelkään aina, jos joku soittaa numerosta, jota ei ole merkitty nimellä mun puhelimeen. Mietin aina, kuka siellä soittelee. Kannattaako vastata? Uskallanko? Joskus päätin vastata ja kaduin sitä. Ei sillä, että varsinaisesti välttelisin ketään - pelkään enemmän sitä, mitä saan kuulla puhelimen luurista kuin sitä, kuka siellä soittaa. En uskalla kertoa tänne, mitä pelkään kaikkein eniten, kun päätän olla vastaamatta.

#3

"Sä olet kaunis ja ihana."

"Kiitä luojaa sun kauneudesta."

"Sulla on kauniit silmät ja ihana hymy."

"Sulla on hyvä kroppa."

"Sun ei tarvitse muuttua."

Muita on niin vaikea uskoa. Vaikka kuinka yrittäisin ottaa muiden kehut vastaan ja ilahtua niistä, en pysty siihen. Mulle tulee siitä vain typerä olo: mikä mussa oikeasti olisi niin kehuttavaa, että saisin tuntea jonkinlaista mielihyvää siitä? 

Ihmiset on niin typeriä joskus. On niin helppoa muistaa kaikki pahat sanat ja teot. Niitä jaksaa kyllä pyörittää mielessään aina siihen asti, kun nukahtaa... mutta entä kaikki ne ihanat asiat, mitä meille on sanottu? Miksi me unohdetaan ne? Miksi me ohitetaan ne olankohautuksella?

En ole ikinä ollut näin stressaantunut. Tuntuu siltä, että kaikki sortuu mun niskaan. En pysty olemaan ajattelematta...

häntä

#2

Miksi ajan täytyy liitää nopeammin just, kun sen pitäisi tehdä toisinpäin? 

Näihin päiviin on mahtunut niin paljon kaikkea mahdollista. Tragediaa ja vastapainoksi iloa. Pelkoa ja vapautta. Epämiellyttäviä ihmisiä, poliisien kuumotusta ja sitten myös niitä ihanan upeita mahtavia ihmisiä, jotka tekee elämästä elämää.

Olen joutunut myös myöntämään itselleni erään asian, jota olen yrittänyt parhaani mukaan salata itseltäni siinä missä muiltakin: olen ihastunut. Eikä! Näin ei pitänyt käydä.

Siis. Mä. En. Ihastu.

Tai no tosi harvoin.

Kaikkein pahinta tässä on, että tunteet ovat molemminpuolisia ja se on väärin. Mä en saisi ihastua tähän henkilöön! En näiden kaikkien tapahtumien jälkeen... se olisi itsekidutusta... ei se olisi, vaan sitä se on jo ollut. Silti mulla on ikävä. Ja huoli. Kamala pelko koko ajan puristamassa mun rintaa, koska jotain pahaa on tapahtunut tälle tärkeälle ihmiselle. Mutta shh, siitä ei puhuta, ei edes tänne.

Mua ihmetyttää, miten mä olen saanut tällaisen elämän, että mun läheisille sattuu ja tapahtuu koko ajan. Kuolemaa, murhia, kostamista, huumeita, draamaa, raiskauksia, epätoivottuja raskauksia, pahoinpitelyitä... En tiedä, onko se normaalia, että näinkin pienen elämän aikana tapahtuu noin paljon pahaa.

Onko se normaalia?

Tapahtuuko koko ajan jotain pahaa?

Onko koko elämä aina tällaista?
Miksen voisi olla taas pieni?

Ps. mikään ei ole niin tärkeää kuin se, että pitää itsestään yhtä hyvää huolta kuin muistakin!

Se on vaikeampaa kuin kenenkään muun auttaminen.